Esteet 1-13b

26.7.2016

Meikäläiset meni estekisoihin. Oli vähällä ettei menty, mutta mentiin sittenkin. Onneksi mentiin, koska onnenkyyneliinhän se päättyi. Ei sillä että oltaisiin olympialaiset voitettu, mutta jotain muuta kuitenkin.
Tuntui muuten oudon kevyeltä ja helpolta kilpailureissu kaikkien näiden ajokeikkailujen jälkeen. Ei tarvinnut irrotella traileria ja venkslata 100 kiloisia vaunuja sisään ja ulos kahdesti autosta johon niiden ei pitäisi edes mahtua (pelkään että jos uusin kumipinnoitteet vaunun pyöriin, ne ei mahdu enää kyytiin!). Oli vain parit suitset, kasa pinteleitä (valkoisia) ja satuloitakin oli vain yksi. Kaviomobiilin takaosassa olisi mahtunut vaikka tanssimaan. Jos ei olisi ollut niin saatanan kuuma. Siis TROOPPINEN ilmasto. Hiki valui silkasta elossaolosta, puhumattakaan radan ratsastamisesta kahdella hevosella kypärä päässä, saappaat jalassa ja hanskat kädessä. Ugh, nimeni on Paistuva Härkä, ja tässä hevoseni Vaappuva Vekkuli ja Sulava Stormi.

tässä sitä nyt sitten mennään iloisesti

tässä sitä nyt sitten mennään iloisesti

Taustatietoja sen verran että itsehän olen esteitä kisaradoilla hypännyt viimeksi joskus kymmenisen vuotta sitten, tai Vekkulihan niitä hyppäsi ja minä vain kerroin että pitäisikö seuraavaksi mennä yli punaraidallisesta vai sorsakoristeisesta esteestä. Ja ainahan se meni jos meni ja yleensä kun meni niin silloin se meni myös kaikista näppärimmin. Ihan suht kovaakin, mutta enemmän näppärämmin, koska Vekkuli on perusluonteeltaan melko laiska; se mieluummin menee vähän lyhyempää reittiä perille jolloin ei tarvitse ihan niin montaa askelta ottaakaan.
Stormin estehistoria taas on todella tylppä. Sillä aloitettiin hyppääminen tänä kesänä (jos jotain satunnaisia mummoesteitä ei lasketa) ja nämä olivat sen toiset – mutta ei suinkaan viimeiset – kilpailut.

IMG_7249

nuo tummat jäljet maassa on hikivanoja edellisiltä ratsukoilta

Näiden seikkojen pohjalta päätettiin mennä esteluokka jonka korkeus oli 60cm. Hädin tuskin kehtaan myöntää, mutta omasta kisaamisestani on niin kauan, että rataan tutustuessani nämäkin suhteellisen pienet esteet näyttivät jollain tapaa massiivisilta. (Olen myös tulossa vanhaksi).
Kaikki kisarutiinit – radankävely, verryttely, tuomarin tervehtiminen, typeräilmeinen keskittyminen hyppäämiseen – tulivat kuitenkin selkärangasta. Sieltä jostain mistä se kaikki 70 litraa hikeäkin valui tuon päivän aikana.

IMG_7254
Storm, Brainstorm, Stormander, Stormula, Käpänä. Stormulakäpänä oli niin urhea pieni lapsi. Sitä ei pelottanut yhtään olla yksin toisessa päädyssä isoa Savijärvi Gårdia, siis kaukana Vekkuli Adoptioäidistä (Stormin emä Flash kuoli ähkyyn joitain vuosia sitten, ja koska muita Stormin sukulaisia ei tunneta,  Vekkuli joutui adoptoimaan sen). Ihan vähän se hätkähti ensimmäistä estettä, ihan vaan koska vein sen sille vähän huonosti eikä se meinannut huomata että täällä on näitä esteitäkin. Mutta sen jälkeen, kun se tajusi että nyt muuten hypitään, kaikki sujui kuin vettä vain, paitsi että sitä vettä ei kyllä koskaan taivaalta tippunut meitä viilentämään vaikka tumma pilvi siinä hetken killuikin radan yllä. Storm oli hurjan reipas ja hyppäsi kaikki esteet niin kuin vain hienosti voi hypätä, ja pääsi maaliin nollaradalla. Ja hauskaakin meillä oli! Ihan älyttömän hauskaa!

lentävä poni

lentävä poni

Mutta tiedättekö sitten mitä se Vekkuli meni tekemään? No en tiennyt minäkään, vaikka pieni sellainen varovainen kutina ja tutina oli pienessä (vai isohkossa?) pääkopassa. Verryttelyssä Vekkuli oli kuin mikäkin 25-vuotias mummohevonen joka se on; laahusti pitkää röhnölaukkaa ja hädin tuskin jalkojaan nosti verryttelyesteelle. Mutta tietysti tottakai se on niin älykäs ja viekas että säästää paukkunsa siihen hetkeen kun niitä oikeasti tarvitsee! Ainahan se on ollut sellainen! Valjakkokilpailuissakin vuonna huussi&kaivo se löllötteli menemään A-osuudella niin että kun saavuttiin maaliin (ihanneajan puitteissa kuitenkin) eläinlääkäritarkastuksessa luultiin että tultiin tekemään lähtötarkastusta kun hevonen ei ollut edes hionnut. Mutta sitten kun pilli soi maratonesteellä se laukkasi kärkiajat. Kuten se teki nyt Sipoossakin.

Veken Lento, 25v, aika 5s muita nopeampi

Veken Lento, 25v, aika 5 sekuntia muita nopeampi

Olin aivan äärimmäisen liikuttunut radan jälkeen, sillä Vekkuli on ihan uskomaton supermummo, jolla en uskonut enää ikinä hyppääväni kisarataa. Ja niin se vaan hyppäsi ihan yhtä ketterästi kuin 10 vuotta sitten, ja vaikka esteet olivat matalia ja kilpailut itsessään pienet, olo oli radan jälkeen kuin olympiavoittajalla. En siis edes tiennyt sijoitustamme siinä vaiheessa, mutta kaikki se nostalgia ja kunnioitus ja rakkaus tätä väärinymmärrettyä eläintä kohtaan oli aivan liikaa siihen hetkeen kun aurinko oli sulattanut jo valmiiksi aivojani ja edellisen päivän keikkaväsymys painoi silmissäni, jotka saattoivat myös vähän hikoilla radan jälkeen. Onneksi olimme luokan viimeinen ratsukko ja radan jälkeen kaikki toimihenkilöt lähtivät valumaan kentän laidalle, joten sain rauhassa opetella hengittämään uudestaan radan perukoilla ilman että kenenkään tarvitsee ihmetellä että onkohan sillä kaikki hyvin vai onko se vain sekaisin kuin jeesuksen opetuslapset. (Molempiin vastaus olisi ollut positiivinen).
Kotiin lähdimme sinivalkoisen ja valkoisen ruusukkeen kera, jotka nekin varmaan oli hikoilleet koko päivän.

IMG_7277

ei me muuta kun haluttais vaan voittaa

Kiitos ihanille kisahoitajille Leenalle ja Elinalle (ja Jaanalle!)
ja Husaariratsastajille superhyvin järjestetyistä kilpailuista

ja niin me kai tehtiin <3

ja niin me kai tehtiin <3

takaisin blogivalikkoon