Vaunun- ja elämänkunnostuskurssi

18.10.2016

Ihan hirveesti teki mieli nettishoppailla (TYÖVAATTEITA! JA EHKÄ HEVOSILLE JOTAIN!) kirjoittamisen sijaan, mutta jostain hyvin, hyvin syvältä itsestäni sain kaivettua sellaisen päättäväisyyden puuskan avatakseni tyhjän virtuaalipaperin eteeni. Nyt se pitää enää täyttää hölynpölyllä. Hölyllä ja pölyllä.
Viikko sitten täytin myös keuhkoni pölyllä peräti kolmena päivänä, sillä olin Ypäjällä, tuolla Suomen hevoskeskittymässä, jossa jopa liikenneympyrään on sijoitettu hevonen, vaununkunnostuskurssilla. Kurssin järjesti Suomen vaunuhistoriallinen seura, johon itsekin kuulun. En ole mikään seuraihminen, sanan kaikissa merkityksissä, mutta tämä kyseinen seura on kovin sympaattinen ja mukava ja kaikilla on hauskaa. Jos seura voisi olla koira, niin tämä olisi seurakoira, esim. kultainennoutaja, sellainen aktiivinen kaikkien kaveri.

img_2104

No nyt on tekemisen meininkiä!

Ja kuulkaatte olihan se aika mahtavaa, se kurssillaolo. Olla kurssilla, vähän aikaa poissa kaikesta samasta. Nähdä vähän eri naamoja ja eri hevosia, pidellä kädessään talikon sijaan hitsipilliä ja hiekkapaperia. Katsella kun muut kurssilaiset puuhaavat omien projektiensa kimpussa. Tajuta että se kahden ensimmäisen päivän oudon levoton olo johtui siitä että ei ollutkaan mitään velvollisuuksia hoidettavana joita ihmismieli oli niin tottunut hoitamaan, että nyt alitajuisesti kaipasi niitä. Sillä tavalla negatiivisesti kaipasi.

Kolmantena päivänä keskittyessäni 100% vaunun maalipinnan hinkuttamiseen ja pölyn hengittämiseen, olin jo unohtanut olla huolissani hevosistani, jotka ihan varmasti kuolisivat salamaniskuun poissaollessani. Kaikki kolme. Ja en muistanut saada vatsahaavaa niistä lehtikasoista kotipihallamme, jotka siis ei ole suinkaan haravoitu siihen tänä syksynä vaan viime vuonna. Ihan vähän ehkä huolestuin siitä että jättääkö joku perskännissä oleva vieras kissat oven väliin (pienenä puolivilli kesyrottani Rulla jäi oven väliin ja koki tuskaisan kuoleman), kotona kun ihan pidettiin juhlat siitä hyvästä että en ole jaloissa pyörimässä ja valittamassa että kun ei vaan voi jättää valoja päälle siihen huoneeseen jossa ei ole ketään jonka tarvitsisi nähdä. Sehän olisi aivan saatanan typerää.

dscn4961

Tämä kuva on kyllä vuodelta 2014, mutta menkööt. Samalta se näytti tänäkin vuonna, vähän ehkä paikat repsotti enemmän.

Mutta siis. Häpeä, tuo suomalaisen ihmismielen yksi piinaavin olotila, vainosi minua koko kurssin ajan. Se alkoi jo matkalla kun ehdin lopultakin ajatella. Ajattelin ensin että en ollut yhtään etukäteen ehtinyt ajatella, ja sitten kun ehdin, ajattelin että ei olisi kannattanut. Ajattelin niitä vaunuja jotka matkustivat Transporteriksi muutetun Caravellen kontissa, että kun maalit tippuu ja pyörien kumipinnat repsottaa ja osia irtoilee tasaiseen tahtiin. Sitten ajattelin että Caravellessa sama juttu. Valjaissa sama juttu. Minussa sama juttu. Sukassakin reikä. Että voisiko vaan ajaa suoraan johonkin kaatopaikalle tai maamiinaan?
Sitten perillä nostettiin vaunuja ulos autosta. Ensin pitää vetää, sitten nostaa ylös, sitten laittaa lisää jeesusteippiä siihen reikään mihin vaunun ulokkeet aina jää kiinni, sivuovi ei muuten aukea, vetää tasaisesti molemmilta puolilta, vaihtaa otetta, nostaa ja laskea ja sitten taas ylös ja alas ja joku sanoo että ”sulla pitäis olla sellaset rampit” ja sitten sanon että ”ei pitäis kun enemmän rahaa ja isompi auto”.
Sitten näytän valjaat valjasopelle. Saan huutia ja taas hävettää. Hitsaan vaunun aisoihin muutaman linjan, mutta ne näyttää enemmän elävän kuin kuolleen sydänkäyriltä, ja siltä että metalliope ei taida uskoa sanaakaan kun kerron että olen kyllä ennenkin hitsannut. Päätän uusia aisat kokonaan kun kerran aloitettiin. Hinkkaan niitä hiekkapaperilla ja etusormestani vuotaa verta pölyisen laastarin läpi, koska onnistuin tekemään siihen edellisviikolla kaksi reikää aivan vierekkäin. Tai tallin kiviseinä ja kavioraspi ne tekivät, ne ilkimykset.

img_2103

lisää reikiä sormiin

 

Menen valjaspajalle tekemään uusia osia valjaisiin, jotta vaunut pysyisivät jatkossakin hevosessa kiinni. Valjasope on silmiinpistävän tehokas ja iloinen, sellainen superpörriäinen joka on sadassa paikassa yhtäaikaa ja silti tietää mitä tekee. Ja sitten hinkkaan lisempää aisoja. Ja hups, yhtäkkiä hinkkaan myös vaunuja. Että jos nyt uusitaan nekin kun kerran aloitettiin. Ja näyttää varmasti siltä että teen kaikkea samaanaikaan enkä osaa keskittyä mihinkään kunnolla. Mutta kun on saatava aikaan asioita. Kokoajan jokapaikassa on saatava niin helvetisti aikaan asioita, että vaikka kuinka tietää että monesti saa enemmän aikaan kun tekee yhtä asiaa kerrallaan, niin silti yrittää tehdä sataa asiaa, ja jos ei satu olemaan valjasope niin yleensä siitä seuraa vain niin kutsuttua ”räpellystä”. Ja niin kutsuttua ”stressiä”. Ja ehkä myös ”kuolema”.

Uskokaa tai älkää, mutta tajusin mm. nämä asiat (jotka olen toki tajunnut ennenkin mutten sisäistänyt kunnolla) ja paljon muuta kun minulle tultiin kertomaan että en osaa käyttää hiekkapaperia. Siis hinkuttaa hiekkaisella paperilla pintaa X, joka muuttaa muotoaan pölyksi Y. Ei jeesus, olen paskempi kuin kuvittelinkaan. Mutta kaikki tämä johti vain hyvään, eli oivallukseen. Oivallukseen siitä, että olen jossain vaiheessa elämääni, melko kauan aikaa sitten, ehkä jo heti synnytysosastolla, ryhtynyt suorittamaan kaiken, siis KAIKEN, kuten nyt suoritin tuon vaunujen pölytyksen; hätäisesti, keskittymättä, nauttimatta, kiirehtien, stressaten, väärin. Pyörittämällä päämäärättömästi paperia joka ilmansuuntaan samaan aikaan, viuhtoen ja vauhtoen ja ÄKKIÄ koska KIIRE. MIHIN HELVETTIIN ON NIIN KIIRE?
Väitin kyllä vähän opettajalle vastaan, vaikka tiesin olevani väärässä. Ihan vaan koska en halunnut tunnustaa itselleni että tosiaan: näin teen kaikki asiat. Ja kuinka vaikeaa olikaan hidastaa. Kun päässä kaikuu että ”nopeammin, tehokkaammin, lisemmin”. Kuinka vaikeaa on vastustaa sitä kiireen houkutusta, sen ovelan paskiaisen kutsuhuutoa joka imaisee sinut niin syvälle syövereihinsä että unohdat miksi teet ja olet. Kunnes joku ulkopuolinen tulee ja sillä on munaa sanoa että ”lopeta, pysähdy, irrota, aloita alusta ja omistaudu”. Kiitos hänelle, vaikka olisikin puhunut vain hiomisesta.

img_7647

no nyt ne on kai sitten pakko maalatakin

Mutta hei. Ei siinä vielä kaikki. Tämä kurssi ei ainoastaan ollut henkisesti antelias (teki hirveest mieli kirjoittaa ”ankerias”, mutta vaan koska väsyttää…”henkinen ankerias”, hihii…), vaan myös taloudellisesti antelias! Voitteko kuvitella, että kun erään Kiesimestarin kanssa nyljettiin vaununpyöristä vanhoja, repsottavia kumeja irti, niin näin päissäni sen hetken kun on uudet hienot kumit alla ja se uusi hieno lasku tipahtaa postiluukusta ja minä olen silleen että ”hei hienoa!”. Mutta ei. Nyt voin olla silleen että ”voi jumalauta mä olen kiitollinen tästä lahjakortista kumiointipuotiin, jonka Vaunuhistoriallinen seurakoira jostain tuntemattomasta syystä mulle lahjoitti kurssin lopuksi”. Väittivät että olen ”nuori ja innokas”, vaikka tarkoittanevat ”hätähousu jolla hajoaa kaikki ajeluvehkeet käsiin, sitä on varmaan pakko auttaa jotenkin”.
But everything went better than expected.

dscn4972

Ajoin kotiin. Hävetti ja ei hävettänyt samaan aikaan. Hävetti, koska olisikohan joku muu tarvinnut tämän lahjakortin. Ei hävettänyt, koska kyydissä oli omin pikku vertavuotavin kätösin lähes kokonaan uusitutkursitut valjaat ja vaunun torso – puoliksi väärin hinkutettu, puoliksi oikein hinkuttamaton. Kittaamaton, maalaamaton ja kokoamaton (saisinko edes tähän kirjoittaa kokolattiamaton?), eikä ole hajuakaan kenen autotallissa suoritan nämä toimenpiteet seuraavaan keikkaan mennessä.

Että sinnehän se olikin minne oli niin helvetin kiire.

img_7656

eikö ole hieno

 

Kiitos Vaunuhistoriallinen seura ja kaikki mukavat kurssilaiset ja pätevät opettajat

Lisää kuvia ja infoa seuran toiminnasta: http://www.vaunuhistoria.fi/suomi/alkuun/

takaisin blogivalikkoon